Miksi ongelmamaiden velkajärjestely ei kelpaa EKP:lle?

1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella toteutettiin joukko onnistuneita ylivelkaantuneiden maiden velkajärjestelyjä. Maat kuten Meksiko, Brasilia, Argentina, Venezuela, Peru, Uruguay, Panama, Costa Rica, Puola ja Bulgaria pääsivät eroon mahdottomaksi paisuneista veloistaan. Myöhemmin monet näistä maista ovat päässeet loistavaan kasvun alkuun, eikä niiden pääoman saatavuudessa ole ollut ongelmia.

Velkajärjestelyn idea on että velan osapuolet sopivat yhdessä järjestelystä, jossa molemmat kantavat osansa vastuusta, ja jonka kanssa molemmat voivat elää. Idea ei ole se, että vastuuta siirretään osapuolille, joilla ei ole velkasuhteen muodostumisen kanssa mitään tekemistä.

Miksi järjestelyt, joista on hyviä kokemuksia ei liian kaukaisesta menneisyydestä, eivät enää kelpaa EU:lle tai EKP:lle? EKP:n pomo Jean Claude Trichet oli sentään ns. Pariisin klubin puheenjohtaja noiden järjestelyjen aikaan, ja hänellä on siten omakohtaista kokemusta onnistuneiden järjestelyiden tekemisestä.

Mikä on muuttunut?

Uutta on ainakin 90-luvulla alkanut johdannaiskauppa, erityisesti ns. Credit Default Swap -sopimukset (CDS). Ne ovat periaatteessa lainanantajan vakuutuksia velallisen maksukyvyttömyyttä vastaan, mutta ne ovat keinotteluinstrumentteina irronneet aikapäiviä alkuperäisestä tarkoituksestaan. Nyt niitä voidaan käyttää ”vedonlyöntiin” velallisen maksukyvyttömyydestä. Tätä todistaa se, että voi olla olemassa rahamäärältään paljon enemmän CDS-sopimuksia kuin velkapääomaa – tämä osaltaan selittää johdannaismarkkinoiden tolkuttoman koon 600.000 miljardia dollaria.

CDS-markkinoita hallitsevat pankit ovat JPMorgan, Bank of America, Barclays, BNP Paribas, Citigroup, Commerzbank, Crédit Suisse, Deutsche Bank, Goldman Sachs, HSCB, Morgan Stanley, Royal Bank of Scotland, UBS, Wells Fargo, Crédit Agricole ja Société Générale. Markkinat eivät ole läpinäkyvät, eikä kukaan tiedä paljonko pankit käärivät palkkioina tästä toiminnasta. EU onkin käynnistänyt selvityksen markkinoiden toiminnasta.

CDS:n ehtoihin kuuluu, että tietyt tapahtumat laukaisevat maksun – yksinkertaistettuna vakuutuksen myynyt joutuu maksamaan vakuutuksen haltijalle velan pääoman. Velan uudelleenjärjestelyt ovat ainakin teoriassa noiden laukaisevien tapahtumien joukossa. Ominaista CDS-kaupalle on myös se, että laukaiseva tapahtuma voi käynnistää ketjureaktion, jonka kaikkia osapuolia ei etenkään velallinen voi etukäteen tietää.

Velkojan vakuuttajalta ottama CDS-sopimus velalliselle antamansa lainan suojaksi on riskinhallintaa. Tuo suhdehan edellyttää vain yhdenkertaista vakuuttamista ja sopimusta. Kaikki muu on keinottelua.

Onko nyt niin, että pankit pyrkiessään lypsämään lehmän molemmista päistä ovat maalanneet itsensä nurkkaan – velat eivät enää ole kahdenvälisiä suhteita, eivätkä pankit voi enää velkojina järjestellä velkojaan velallisten kanssa, koska joutuisivat CDS-vakuuttajina maksamaan kolmansille osapuolille?

Esillä olevat tiedot eivät selitä EU:n tai EKP:n toimintaa velkakriisin hoidossa. CDS-sopimusten mukanaolo osaltaan selittäisi sen, miksi toimiviksi tiedetyt velkajärjestelyt eivät tällä kertaa käy.

CDS:n kaltaiset instrumentit mahdollistava sopimusvapaus ei voi tarkoittaa vastuiden siirtämistä kolmansille osapuolille. Halutessaan EU voi puuttua asiaan lainsäädännöllisesti paljon nopeammin kuin nyt on suunniteltu. Suomi voi ja sen pitää auttaa EU:ta oikean polun päähän sen sijaan, että suostuu hiljaa maksumiehen rooliin.

Jätä kommentti

css.php